26.7.2016

Rikottu ruukku – eheä näytelmä

 

Rikotun ruukun ohjaaja Igor Vuk Torbica tuo yli 200 vuotta vanhan klassikon määrittelemättömään nykyaikaan ja laittaa näyttelijät laulamaan Queenin ja ABBAn tahtiin. Näytelmässä tuomarin peruukki on kadonnut ja lavalla juoksevat kanat – kaikkein päättömintä on kuitenkin ihmisten toiminta.

Nuori, palkittu serbialaisohjaaja Igor Vuk Torbica löysi välittömästi saman aaltopituuden saksalaisen, romantiikan ajan näytelmäkirjailijan Heinrich von Kleistin kanssa. Torbica ei halunnut vain ymmärtää, mitä kirjoittaja oli omana aikanaan tai omasta ajastaan halunnut sanoa, vaan kertoa, mitä kerrottavaa näytelmällä on meidän ajassamme. Sillat menneen ja nykyisen välillä tuntuivat syntyvän kuin luonnostaan.

Torbica ei koe, että aiheet olisivat merkityksellisiä vain menneessä tai Euroopan tietyssä kolkassa, vaan tuo esille näytelmän merkityksen nykyajassa. Tätä korostaa niin puvustus ja lavastus kuin viittaukset Haagin sotarikostuomioistuimeen. Merkittäviä muutoksia on tehty myös henkilögalleriaan ja jopa näytelmän loppuratkaisuun. Torbicalle nämä muutokset ovat luonnollisia ja alkuperäistekstin sallimia:

Rikottu ruukku luo tiukan rungon esityksen kululle, mutta myös antaa ohjaajalle suhteellisen vapaat kädet omalle tulkinnalle sekä leikittelylle henkilöhahmoilla ja ilmaisukeinoilla.” Pikkukylän oikeudenistunto, jota esityksessä seurataan, on vain juonellinen viitekehys, jonka sisään mahtuu paljon muuta.

Ajaton ihmisen kuva

Rikottu ruukku on tarina valehtelusta, korruptiosta, valta-aseman väärinkäytöstä ja ihmisen heikkouksista. Toisaalta se on hullunkurinen näytelmä väärinkäsityksistä, erehdyksistä ja ihmisen päättömästä käytöksestä.

Ei ole sattumaa, että näytelmän päähenkilöihin kuuluvat langennut, häikäilemätön tuomari Adam (roolissa Nebojša Glogovac) ja viaton neitsyt nimeltä Eva (Jovana Gavrilović). Adamin hahmossa yhdistyvät sekä raamatullinen Aatami että myyttinen Oidipus – hän on sekä tuomittava että tuomitsija. Eva taas on näytelmän ainoa hahmo, jonka tavoitteet eivät ole täysin itsekkäitä. Tosin ne tuntuvat kaiken keskellä kovin naiiveilta, haurailta ja haihtuvaisilta. Myös Evan äidin Frau Marthen (Vladica Milosavljević) rikkinäinen ruukku on symbolisesti monimerkityksellinen – samanaikaisesti sekä Evan neitsyyden häpäisyn että vallan väärinkäytön ja korruption vertauskuva.

Torbica näkee Kleistissä hengenheimolaisuutta useiden myöhempien yhteiskuntakriitikoiden ja tarinankertojien kanssa. Genrelliset ja teemalliset jatkumot ulottuvat romantiikkaa edeltävästä ajasta aina moderniin yhteiskuntaan.

Komiikan ja tragedian rajalla

Kleist itse kuvasi Rikottua ruukkua komediaksi, sanoin hilpeä näytelmä”. Torbica näkee näytelmän sekoituksena erilaisia näytelmägenrejä aina tilanne- ja henkilökomiikasta farssin kautta todelliseen tragediaan, mikä hienosti korostaa näytelmän sisäisiä ristiriitaisuuksia. Juuri Kleistin tapa tunnustella komiikan ja tragedian välistä rajaa, niiden hienoista eroa, miellyttää Torbicaa – sekä se, että mukana on myös genrejä, jotka tosissaan syntyivät vasta paljon Kleistin ajan jälkeen.

Torbica esimerkiksi näkee näytelmässä piirteitä 1900-luvun taitteessa suosituksi nousseesta vaudevillen tyylilajista:

”Vaudevillen draaman kaarelle tyypillistä on, että yleisö tietää enemmän kuin näytelmän hahmot, lukuun ottamatta päähenkilöä. Hauskat hetket syntyvät sumutuksesta ja väärinymmärryksistä: muut henkilöt yrittävät parhaansa mukaan selvittää ja ymmärtää, mitä tapahtuu, kun taas päähenkilö tekee kaikkensa peitelläkseen totuutta ja selviytyäkseen ongelmista. Rikotussa ruukussa ohjaajan täytyy keskittyä juuri päähenkilön, tuomari Adamin, luomaan jännitteeseen – siihen, kuinka hän yrittää lykätä itsensä tuomitsemista viimeiseen hetkeen asti.”

Lopputulemana on puhdasta ”vaudevillea ilman sisääntuloja ja näyttämöltä poistumisia”.

Torbica yhdistää Kleistin tekstin kansanteatterin perinteeseen. Toisin kuin romantiikan ajan aikalaisensa Goethe tai Schiller, Kleist ei tarttunut yleviin aiheisiin, vaan hänen näkökulmansa on kansanomaisempi ja kattavampi. Kleist marssittaa lavalle yhteiskunnan koko henkilögallerian. Näytelmä puhuttelee, esittää ja ruotii yhteiskunnan kaikkia kerroksia aina maanviljelijöistä valtion virkamiehiin. Ja jokainen heistä on toinen toistaan turmeltuneempi, ja myös huvittavampi.

Itsekkäät ihmiset yhteiskunnan armoilla

Torbica kokee, että Kleistin kuvaama ja luoma todellisuus oli aikaansa edellä, lähempänä muun muassa Brechtin tai Gogolin kuvaamia yhteiskuntia. Tosin Torbican mielestä Kleistin todellisuus on vielä edellisiä vaarallisempi. Kansanliikkeiden yhteisten tavoitteiden sijaan Kleist kuvaa erillisten yksilöiden julkeaa oman edun tavoittelua:

”Jokainen näytelmän henkilö havittelee valtaa ja parempaa asemaa, ja kaikkien tavoitteet ovat ristiriidassa toisten henkilöiden pyrkimysten kanssa. Yksilöllisten tavoitteiden sekasorto synnyttää jatkuvan kamppailun arvovallasta ja omaisuudesta.”

Torbica luo myös suoran linjan Kleistin ja Kafkan välille: ”Jos en ole tyystin väärässä, Kleist oli yksi Kafkan lempikirjailijoista, ja erityisesti Kleistin novellit toimivat esikuvia Kafkan töille. Sekä Kleist että Kafka kuvaavat yksilön ahdistusta jonkin itseä suuremman ikeen alla – ikeen, joka ei ole mitään jumalallista perua vaan yhteiskuntamme luoma ja asettama.” Torbican mukaan Kleistin lempilausahduksiin kuuluikin toteamus: ”Laki ja säädetyt normit ovat vaarallisimpia silloin kun ne näyttäytyvät näkymättöminä – kun ne ovat luonnollisia ja otamme ne annettuina”.

Tragikoominen väärien kysymysten todellisuus

Samanlainen ajatuksenkulku liittää ohjaajan mielessä Kleistin tekstin myös nykyaikaan:

”Jos ajattelemme ilmiötä globaalilla tasolla, ymmärrämme, että siitä, kun pienet ihmiset kykenivät kysymään suuria kysymyksiä, on aika kauan. Amerikkalainen kirjailija Thomas Pynchon sanoo eräässä teoksessaan: ”Jos he saavat sinut kysymään vääriä kysymyksiä, heidän ei tarvitse olla huolissaan vastauksista.” Minulle tämä lause summaa Kleistin näytelmän logiikan. Vain väärät kysymykset kysytään. Yksilön elämä muuttuu sattumanvaraiseksi virheeksi – parhaimmillaankin täysin näkymättömäksi ja merkityksettömäksi järjestelmän pyörityksessä.”

Ihmisyksilön mitättömyyden ja vallanhimon ohella Rikottu ruukku on täynnä ajatonta, yleismaailmallista pohdintaa ihmisistä, yhteiskunnasta sekä oikeudesta ja moraalista. Kenties parhaiten ihmisyydestä kertoo kuitenkin se, että loppujen lopuksi osaamme ja haluamme nauraa tälle kaikelle – kuten näytelmän ohjaaja toteaa filosofi Wittgensteinia siteeraten: ”Huumori on paras väline traagisten tosiseikkojen osoittamiseen”.

Rikottu ruukku TTT Eino Salmelaisen näyttämöllä perjantaina 5.8. klo 19 ja lauantaina 6.8. klo 16 (esityskieli serbia, tekstitys suomeksi ja englanniksi) – lue lisää.


Maiju Mäkipörhölä


Lähteet:

”Only Wrong Questions Are Asked” (Jelena Kovačević, Igor Vuk Torbican haastattelu näytelmän ohjelmalehdessä)
”Of Jugs and Men” (Ana Tasić, Politika 15.2.2015)
“Well Tempered Rhythm” (Boban Jevtić, NIN 19.2.2015)
“Dadda and ABBA” (Igor Burić, Dnevnik, 20.2.2015)
“Fascism, Sausages and Rule of Law” (Bojan Munjin, Portal Novosti 20.2.2015)

<< Takaisin

Rikottu ruukku – eheä näytelmä